Vetovoimainen sairaala

Vuosi sitten vaelsin Espoon Puolarmetsän sairaalan loputtomia käytäviä päivästä toiseen  katsomaan syöpää sairastavaa veljeäni. Osastoa ei saanut kutsua saattohoito-osastoksi, koska sen nimisenä siellä olisi pitänyt olla enemmän hoitajia. Nyt henkilökunta yritti samaan aikaan keskittyä kuoleviin, heidän omaisiinsa ja lähistön huonokuntoisiin vanhuksiin. Tämä on nyt mielessäni, koska tänään on tasan vuosi siitä, kun viisikymppinen veljeni sulki silmänsä lopullisesti.

Vaikka kävin Puolarmetsän sairaalassa viikkojen ajan lähes joka päivä, minun oli vaikea suunnistaa siellä. Joka kerta täytyi pinnistää, että tiesi minne oli menossa.

Samaan aikaan tutustuin Espoon sairaalan arkkitehtuurikilpailuun, jonka oli voittanut K2S-niminen arkkitehtitoimisto (arkkitehdit Kimmo Lintula, Niko Sirola ja Mikko Summanen) ehdotuksellaan Orkidea. Saman toimiston piirustuspöydältä valmistuu Helsinkiin Hiljaisuuden kappeli Kampin ostokeskuksen liepeille ensi keväänä. Mutta tämä uusi sairaala, Orkidea tulisi juuri Puolarmetsään, ja sillä olisi yhteys vanhaan sairaalaan.

Orkideassa oli luovuttu sairaalan perinteisestä suorakaiteen muodosta, josta usein seuraa pitkiä, ikäviä käytäviä. Sen sijaan terälehdet kaareutuvat keskushallin ympärille, eikä suoria käytäviä enää synny. Kilpailun ohjelmassa etsittiin uudenlaista sairaalakonseptia ja saatiin sellainen.

Murheellisten vierailujeni aikana minua lohdutti ajatus, että tulevat potilaat ja omaiset saisivat ihmisarvoa kunnioittavan ympäristön.

Laitosmaisuus on omiaan häivyttämään ihmisen identiteetin, tekemään sairaista objekteja eikä subjekteja yksilöllisine tarpeineen. Laitosmaisuus on tietenkin muistakin asioista kuin arkkitehtuurista kiinni, mutta uskon, että vakiintuneesta, teollista ajattelua muistuttavasta konseptista irrottautuminen, jaottelu pienempiin yksiköihin ja inhimillisempiin mittakaavoihin edistää osaltaan potilaiden hyvinvointia. Kilpailu käytiin vuonna 2008, ja Espoossa vieläkin kinataan, rakennetaanko voittanutta ehdotusta, vaikka on pystytty osoittamaan, ettei Orkidea ole juuri suorakaiteita kalliimpi.

Samaan aikaan, vuosi sitten, puhkesi pääkaupungissa taas puhe kaupunkien vetovoimaisuudesta ja imagonmuokkauksesta Guggenheim-museohankkeen yhteydessä. Norjalainen yrittäjä, joka ei saanut Helsingin kalleinta tonttia Katajanokalta, yrittää nyt saada pilvenpiirtäjän Jätkäsaareen. Molempia hankkeita juntataan vetovoima-, brändi- ja imagonmuokkausargumenteilla, jotka ovat yritysmaailmakieltä.

Jos Espoo nyt  rakennuttaisi tämän uuden sairaalan, joka uudistaisi sairaala-arkkitehtuuria Suomessa, ehkä koko Euroopassa, uskon Espoon maineen kasvavan enemmän ja pidempiaikaisesti kuin jollain riemunkirjavalla pilvenpiirtäjällä tai wowilla, jonka mainosmiehet tuskin edes tietävät, mistä puhuvat. Kukaan ei tunnu enää muistavan 60-luvun ns. kansainvälisen tyylin yhtä opetusta: liian suuri mittakaava vieraannuttaa.

Voisiko ihmisten viihtyisää ympäristöä ja elämän laadun lisäämistä tavoitteleva arkkitehtuuri olla kestävämpi vetovoimatekijä kuin pinnallinen huomion tai ihastuksen tavoittelu? Ja toisaalta: eikö kaikki arkkitehtuuri pyri mukavien, tosin wow-huudahduksia pidempiaikaisten tuntemusten herättämiseen?

Arkkitehtuurilla on pitkä traditio osallistua yhteiskunnallisten ongelmien kuten asumisen ratkaisemiseen humanismin hengessä. Arkkitehtuurilla rehentelylläkin on pitkä historia, mutta se ei liity niinkään demokratioihin kuin   diktaattoreihin.

Pääkaupunkiseudun asuntopula ja asumisen ahtaus ovat myös arkkitehtuurin ongelmia. Kaavoitus on paitsi arkkitehtuurin, myös politiikan ydinkysymyksiä.  Voisivatko kaupungit erottautua edukseen ja kilpailla vaikkapa korkeatasoisella koulu-, kirjasto-, sairaala- ja asuntoarkkitehtuurilla, ihmisten hyvinvointia edistävillä hankkeilla?