Provokaatio
Aarno Ruusuvuoden aikanaan suunnittelemassa kauniissa Kluuvin galleriassa Unioninkadulla on harvoin niin paljon kävijöitä kuin nyt Ulla Karttusen näyttelyssä. Poliisitutkinta on herättänyt yliopistoväen: yleisön joukossa näyttää olevan paljon opiskelijoita. Lapsipornon esittämisestä takavarikoidun teoksen jäänteet lojuvat lattialla. Mielikuvitus ei yllä kuvittelemaan, mitä se olisi.
Mielessäni käy sopimaton ajatus: näyttäisikö Karttunen minulle netistä materiaalin, jos pyytäisin? Ja vielä rikollisempi: uskaltaisiko julkaista edes varjokuvia takavarikoiduista kuvista, jotta lukijat voisivat itse ottaa kantaa asiaan? Kun on jouduttu näin äärimmäiseen tilanteeseen, että taiteilijaa tutkitaan rikoksesta, haluaisi omin silmin arvioida, onko se rikollista. Saisiko netissä julkaistun kielletyn materiaalin julkaisemisesta netissä syytteen?
Suomessa on käyty taiteilijaoikeudenkäyntejä, joilla on ollut vaikutusta yleiseen yhteiskunnalliseen ilmapiiriin, kulttuurihistoriaan ja jopa lainsäädäntöön. Ne ovat olleet eräänlaisia kulttuurisia taitekohtia.
Hannu Salaman Juhannustanssit takavarikoitiin ilmestyttyään 1964 ja julkaistiin sensuroimattomana vasta 90-luvulla. Mutta julkaistiin. Harro Koskinen ja vuoden 1969 Nuorten näyttelyn jury saivat myös tuomion. Nykyään Sikamessias on Valtion taidemuseon kokoelmissa. Jumalanpilkkasäädökset muutettiin näiden oikeudenkäyntien jälkeen. Kansakunnan jumalanpilkan sietokyky on kasvanut niin, ettei lähes mikään sitä enää koettele.
Kaikkien oikeudenkäyntien takana on ollut provokaatio, niin tässäkin. Ulla Karttunen on toiminut harkitusti ja täydessä ymmärryksessä: hän haluaa, että lapsiporno kiellettäisiin tavalla tai toisella, että sensuuri ulotettaisiin sinne missä lapsipornoa on.
Lapsiporno on asioita, johon meistä useimmilla ei ole mitään kosketuskohtaa. Sitä ei yksinkertaisesti ole olemassa, kun emme sitä näe. Sitten tulee taiteilija, joka tekee näkymättömän näkyväksi, paiskaa silmiemme eteen epämiellyttävän totuuden: tällaista se on ja jotkut meistä – suojattomimmat - näkevät sen vastoin tahtoaan ja ymmärtämättä mitä näkevät, ja etenkin kuvissa olevat lapset ovat rikoksen uhreja.
Lueskelen unkarilaista Imre Kertésziä, jota pidän yhtenä aikamme suurista kirjailijoista. Hän joutui 14-vuotiaana keskitysleiriin ja hahmotti sen ikäkaudelleen ominaisella tavalla toisin kuin aikuiset kohtalontoverit: ”Kuinka voisin pukea sanoiksi sen odottamattoman hilpeyden, joka levisi myös minuun ensimmäisen ihmetyksen jälkeen? Ymmärsin minulle annetun maailmankaikkeuden yksinkertaisen salaisuuden: minut voidaan missä tahansa ja milloin tahansa ampua kuoliaaksi.”
Espanjalainen kirjailija Jorge Semprún, Buchenwaldin kokenut, myöhemmin Espanjan kulttuuriministeri, kirjoittaa, ettei tarvitse kokea keskitysleiriä tunnistaakseen pahuuden. Hän vierailee heti vapauduttuaan lähellä Weimarissa Goethen kotitalossa ja mietiskelee taloa mustasukkaisesti vartioivan miehen maailmankuvaa. Eikö tämä mies saksalaisen humanismin ytimessä tosiaan nähnyt, kuullut, haistanut, mitä lähistöllä tapahtui?
Käänsin 80-luvun alussa Taidelehteen ranskalaisen filosofin Jean-Francois Lyotardin luennon, jossa hän analysoi näkymättömän tekemistä näkyväksi taiteen yhtenä funktiona. Tämäkin essee pyörii mielessäni Karttusta murehtiessani. Otan tarkoituksella esille dramaattiset esimerkit historiasta mietittäväksi, kun tuomitaan taiteilija näkymättömän tekemisestä näkyväksi.
Oli paljon ihmisiä, jotka eivät halunneet tietää keskitysleireistä, vaikka totuuden tunnustaminen olisi ehkä lyhentänyt sotaa. Lapsiporno on olemassa, se on kokonaista sukupolvea kalvava todellisuus, jota ei poista se, ettemme juuri me sitä näe. Se vahingoittaa pelkällä olemassaolollaan. Lapsipornon kieltämisessä on kysymys ihmisen koskemattomuuden kunnioituksesta kuten kuolemanleirien tuomitsemisessakin.
Aihe – lapsiporno - on epämiellyttävää. Olisi mukavampaa olla tietämättä siitä mitään. Kun tietää ja näkee, tahraantuu. ”… se oli tahrannut minut. Olin tosin tahraantunut toisella tavalla kuin ne, jotka olivat vieneet minut sinne, mutta olin yhtä kaikki tahrainen,” kirjoittaa Kertész Auschwitz-kokemuksestaan ja pelkää, että hänen pahaa aavistamaton lukijansakin joutuu tahratuksi. Kokemus on sama, jota tahtomattaan lapsipornoa näkemään joutuva terve aikuinen tuntee.
Mistä ei voi puhua, on vaiettava? Mitä ei näe, ei ole? Niinkö?
Saisiko Ulla Karttunen lävitse tahtonsa: lainsäädännön muuttumaan? Jos niin käy, tulevaisuus tulee muistamaan hänet sankarina. Mutta siihen on pitkä matka.

Kommentoi 21 kommenttia