Rintamamiestalo ja huonot ajat

Kaikki tietävät, millainen on rintamamiestalo, nerokkain tyyppitalo, toistaiseksi ylittämätön. Tämä puolitoistakerroksinen yhden perheen omakotitalo kehitettiin jälleenrakennusta ja siirtolaisten asuttamista varten ”alempien yhteiskuntaluokkien ja maaseutuväestön” asumistason nostamiseksi sotien välissä. Taloja rakennettiin 40-luvulta jopa 60-luvulle. Jo pidempään rintamamiestalot ovat olleet nostalgiaa ja muotia kaupunkien keskiluokan parissa, mistä kertoo Kari Hotakaisen mainio romaani Juoksuhaudantie filmatisointeineen.

Sotien jälkeen rintamamiestaloja – niitä kutsuttiin myös asevelitaloiksi – asuttivat isot työläisperheet, nykyään lähinnä pariskunnat tai pienperheet. Siellä, missä rintamamiestaloalueet ovat säilyneet edes jotenkuten alkuperäisessä kuosissaan, ne ovat jopa suojelukohteita, esimerkiksi Helsingissä Pitäjänmäellä.

Talo ideoitiin alun perin Suomen Arkkitehtiliiton jälleenrakennustoimikunnassa, jonka perustamista ehdotti välirauhan aikana Alvar Aalto. Talon kehittäminen oli harvinaista kollektiivista ideointia, jossa oli mukana huippuarkkitehtejä, kuten Aalto, Lindegren ja Rewell. Funktionalismin pragmaattisuus ja pyrkimykset kustannusten minimointiin standardoinnin avulla olivat hankkeen taustalla. Lapin tuho ja karjalaisten asuttaminen panivat myös arkkitehdit paiskimaan talkootöitä.

Talon idea oli muunneltavuus, ja tästä on otettu kaikki ilo irti myöhempinä vuosina. Keskellä oleva muuri, jonka ympärillä uunit huoneittain lämmittävät koko talon, oli vanhasta rakennusperinnöstä otettu käytännöllinen idea. 60-luvulla monessa talossa purettiin pönttöuunit, mikä on myöhemmin todettu virheeksi. Pönttöuunia tehokkaampaa puulämmitystä ei juuri ole. Nyt moniin taloihin palautetaan puulämmitystä, jopa pönttöuuneja.

1970-luvulla vaihdettiin ikkunat ja ikkunajaotukset muutettiin. Jotkut talot eristettiin niin tiiviiksi, että saatiin homeongelma, joskin rintamamiestalojen korkea sokkeli on ollut yksi sen kestävyyden salaisuuksia. Koivuviiluovien tilalle hankittiin tehdasvalmisteiset sarjatuotanto-ovet. Huonejaot olivat alun perinkin asukkaiden tarpeiden mukaan muunneltavissa, mutta erilaiset lisäsiivet ym. ovat vuosien mittaan muuttaneet talojen ulkonäön tunnistamattomaksi.

Isot tontit, joita alkuperäiset asukkaat saivat edullisesti, on monin paikoin lohkottu ja myyty uusille omakotitalojen rakentajille. Seurauksena on paikoin tiheää ja sirpaleista ”omakotitaloslummia”, jollaiseksi jotkut arkkitehtikaverini näitä tiiviitä omakotialueita esimerkiksi Espoossa kutsuvat. Rintamamiestalot muuttuivat varallisuudeksi, joka nosti jälleenrakennussukupolven ja heidän lapsiensa elintasoa.

Nyt haikaillaan säilyneiden rintamamiestalojen perään. Osa keskiluokkaisista omistajista puuhaa entistämistä ja alkuperäisen talon asun palauttamista jopa pönttöuuneja tai puna- ja keltamultamaaleja myöten.

Sodan jälkeen oli puute rakennusmateriaaleista. Niitä kerättiin raunioistakin, tiiliä putsattiin, nauloja oiottiin jne. Eristeissä käytettiin esimerkiksi sahanpuruja. Tämä oli sodanjälkeistä pula-ajan kierrätystä, jonka pakko saneli.

Rintamamiestalo oli tai on hieno esimerkki vanhan rakennustradition ja käsityötaidon sekä ”uuden” asiantuntemuksen yhdistämisestä, toistaiseksi ylittämätön sarjatuotantoidea. Kovat ajat ja pula tuottavat joskus kestäviä ideoita. En silti toivo kovia aikoja, mutta pelkään niiden olevan tulossa.

Vaikka rintamamiestalo on hieno, ei silti mikään saa minua uskomaan, että sen arvo olisi viidessä vuodessa kaksinkertaistunut. Näin on kuitenkin Helsingin ympärillä tapahtunut. Esimerkiksi Länsi-Uudellemaalle Muurlan moottoritien valmistumista odottamaan rantautuneet kiinteistövälittäjät myyvät nyt vähintään 150 000 eurolla rintamamiestaloja jopa 100 kilometrin päässä Helsingistä. Taitaa olla ilmaa hinnoissa, ja kun sellaista ilmenee, se ennustaa huonoja aikoja. Toivottavasti olen väärässä.