Sally Mann ahdistaa
Minulla on ongelma: en pysty kirjoittamaan arvostelua Sally Mannin valokuvanäyttelystä Helsingin kaupungin taidemuseossa Tennispalatsissa. En pysty suhtautumaan Mannin valokuviin ”asiallisesti”. Työt saavat minussa aikaan miltei fyysistä pahoinvointia lähentelevän täyden torjunnan.
”Uskon kuvien kokemiseen emotionaalisesti”, kertoo Mann taidemuseon lehdessä. Minun emotionaalinen reaktioni on vastenmielisyys.
Kun Sally Mann esitteli lapsikuviaan Perheeni, lähimpäni 1992 New Yorkissa, amerikkalaiset fundamentalistit nostivat metakan, samoin kuin Robert Mapplethorpin homoeroottisista kuvista ja Andres Serranon pissa-Kristus-teoksista. Itse kestän Mapplethorpin ja Serranon hyvin, mutten Mannia.
En halua joutua amerikkalaisten fundamentalistien seuraan. En ole moralisti enkä fundamentalisti. Reagoin Manniin samalla tavalla jo 15 vuotta sitten, kun näin hänen samoja lapsikuviaan Retretissä. Olen huolissani: enkö ole 15 vuodessa kehittynyt?
Olen tavannut Mannin: hän on älykäs, herttainen ja vakavissaan, hänestä ei voi olla pitämättä. Miksi silti koen työt ”halpoina” ja lapset väärinkäytettyinä objekteina?
Tiedän, että lapset ovat taidekirjoja katsellen yhdessä äidin kanssa suunnitelleet ja ideoineet valokuvien asetelmia. Tiedän, että nyt jo aikuiset lapset eivät ole katkeria äidilleen, vaan puolustavat tätä viimeiseen asti.
Yrittäessäni rationalisoida itseni masentavasta tunnekuohusta löydän yhden kehiteltävän ajatuksen: näitä samoja kuvia ei ikinä olisi voinut esittää mies ja isä. Mutta kuvan edessä ei ole tekijä, vaan pelkkä kuva, ja riippumatta ottajasta ja hänen intentioistaan minä ahdistun. Ja toinen rationalisointi: Mannin kuvat ovat taitavia ja huoliteltuja. Huonot kuvat eivät herättäisi mitään reaktiota, joten arvotuksesta ei nyt ole kysymys.
Olisiko selitys kulttuurierossa? Amerikkalaisessa kontekstissa alastomuus on tabu, jota suomalaisen saunakansan on vaikea mieltää. Luulen, että Mann rikkoo tabua, omaa etelävaltiolaista kasvu- ja henkistä ympäristöään tavalla, jota minun on mahdotonta tavoittaa. Ikään kuin tahattomasti vahvistamalla tabua, vaikka tarkoitus on toinen. Hänen tuoreemmat kuolemakuvansa ovat rauhallisempia, mutta niissäkin on minusta sama tirkistely- ja sensaatiovivahde. En siis voi kirjoittaa Sally Mannin näyttelystä arvostelua. Tunnen itseni epäonnistuneeksi.
Pakenen Tennispalatsin yläkertaan Juhana Blomstedtin retrospektiiviseen näyttelyyn, joka tuntuu nyt keitaalta autiomaassa. Rakastan hyviä, pitkän taiteilijakaaren esitteleviä takautuvia katsauksia. Kaksi eri taiteilijaa, kaksi eri maailmaa. Blomstedtista pystyn kirjoittamaan.
Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!
Teemalta tuli hiljakkoin 80 minuutin ohjelma Sally Mannista. Jostain syystä koin, että Mann ei ole rehellinen eikä eettinen. En tiedä mistä tuo tunne tuli.
Lauri Gröhn
nauvo
Hei Paula
Aika yllättävää, että Sally Mannin lapsikuvat ahdistavat sinua. Miksi niitä kuvia ei olisi voinut esittää mies ja isä? Varmaan miehet ja isät ottavat lapsistaan tuollaisia kuvia (ei niin hyviä) paljon enemmän kuin naiset. Myös ja varsinkin Suomessa (saunakansaa!)
Sinänsä aina, kun valokuvaaja osoittaa ihmisiä kameralla, näiden käytös muuttuu. Missä vaiheessa kuvaus muuttuu kuvattavien väärinkäytöksi? Ei mielestäni silloin, kun kuvattavien kanssa yhdessä ideoidaan kuvaus. Sitä paitsi salaa kuvaaminen koetaan yleensä tirkistelyksi ja se jos mikä on ihmisten hyväksikäyttöä. Vai pitäisikö hyväksyä vain kuvat, joissa kuvaaja on kuvannut itseään (Cindy Sherman), tai lainannut ruumishuoneelta kuolleita (Joel Peter Witkin).
Et kaiketi katsonut TV-ohjelmaa Mannista (pyörii museossa). Siinähän seurattiin Mannin työskentelyä eri tilanteissa. Mm. noiden kuolemankuvien ottamista. Amerikassa näköjään on paikka, jossa testataan kuolleiden maatumista luonnossa (mistähän ruumiit on saatu?). Sally ihasteli kauniisti maatuneita ihmisiä ja teki heistä omasta mielestään kauniita kuvia.
Hyvin kauniita kuvia näyttelyssä oli (lapsikuvien lisäksi) maisemakuvat syvästä etelästä.
Jussi Aalto
http://www.cindysherman.com/
http://art-forum.org/z_Witkin/gallery.htm
Seurattuani tätä keskustelua Sally Mannista oli minunkin ruvettava pohtimaan suhdettani hänen taiteeseensa. Näin aikanaan Retretin näyttelyn ja vilkaisin läpi myös hänen kuviensa komean esillepanon nyt Tennispalatsissa. Vain vilkaisin siksi, että hänen työnsä eivät herätä minussa (toivottua?) reaktiota.
Olin pistänyt hänet jo siihen laatikkooni, jossa ennestään ovat antiikin faunit ja nymfit, meidän keijumme ja peikkomme, Kiven "kalvea impi", Hieronymus Bosch kumppaneineen, monien vuosisatojen kuluessa valmistetut ruumiinosia ja sairauksia kuvaavat uskomattoman todentuntuiset vahakuvat, spriissä lilluvat epämuodostumat, ja valokuvauksen tultua keksityksi, erilaisia rotupiirteitä, kulkutauteja ja mielentiloja esittelevät kuvasarjat, 1900-luvun alun "pornokuvat" joissa pelkkiin sukkiin pukeutuneet neidot kirmailevat lehmihaassa, kuvia sodista, leireiltä ja kuivuuteen kuolevista Afrikan maista...
Taiteen kokeminen on aina aika- ja paikkasidonaista ja perustuu myös kokijan elämäntilanteeseen ja tietotaustaan. Taide- ja kulttuurihistorioitijana minä menetän liiallisen hälinän edessä mahdollisuuden intiimiin yksilölliseen kokemukseen: Mannin kohdalla viestien runsaus toimii etäännyttävänä tekijänä. Tai sitten minulta puuttuu tämänkaltainen kokemuspohja lapsuudesta tai myöhemmin.
Asiaa punnittuani tulen siihen päätelmään, että Mannin töissä ärsyttää niiden juuri niiden keinotekoisuus, lavastuksellisuus, asetelmallisuus. Keskustelussa on viitattu myös vastaavan tapaisiin suomalaisiin kesäkuviin, mutta vaikutelma niissä on toinen. Taiteilija luonnollisesti valitsee ja rajaa kuvattavan kohteen, mutta itse tilanteet ovat kuitenkin autenttisia - mitä ne Sally Mannin tapauksessa eivät ole - maatuvia luurankoja ehkä lukuun ottamatta.
Marja-Liisa Rönkkö
Kun Mannin työt saavat aikaan pahoinvointia tai lähes fyysisen reaktion (tai euforiaa) on valokuva vaikuttanut.
Sallyn valokuvat ovat siis enemmän, kuin mikään suomalainen valokuvakooste tänään.
Tottakai Mann on ohjelmallinen valokuvaaja.
Tietysti hän on tehnyt kuvat tahallaan tietäen, että ne saavat aikaan kaaoksen, so what.
Niinhän hänen on tehtäväkin, niin on tehtävä jokaisen taiteilijan, jolla on sanottavaa, jotta viesti menisi kanonisoitujen taiteijoiden luoman mädänlöyhkämuurin läpi.
Mannin kuvat ovat kuvina mitä ovat.
Mutta kun kulttuuritoimittaja kokee niiden edessä fyysistä pahoinvointia on Mann onnistunut taiteilijan tärkeimmässä tehtävässä. Lyödä katsojaa metrin halolla päähän, jotta lamautunut ajattelu murtuu ja tilalle tulee tunne, siis TUNNE.
Jatkossa Holmila kirjoittaa ---mihin keitaaseen hän pääsi Blomstedtin töiden kanssa...
Niinpä niin.
Blomstedtin työt ovat tapettia, merkityksetöntä muodoilla brileerausta, ei tunteitä ---vain kylmiä muotoja. Blomstedt on kanonisoitu taiteilija, hänen kuviaan kuuluukin kutsua keitaaksi, koska ....nooh niitä nyt vain kuuluu kutsua siksi.... koska tekijä on ....niinnno Blomstaedt.
Mutta että Sally Mann ja alastomuus ja omat inhon tunteet. Hyi kamala.
Sieltä Mannin duuneista se Paula kumpuaa, se seksuaalisuus, joka on kaikissa ihmisissä, eikö olekin kamalaa.
Ja tällaisia tuneita et koe suomalaisten kuvaajien näyttelyissä, koska heidän pyrkimyksensä on vain olla ja tulla pyhitetyiksi ja sopiviksi...ja saada nimensä ja kuvansa kollegoiden, lue selänraaputtajien,-- kunniatauluun.
Mutta intohimoisia tunteita, pois se suomalaisista, silloinhan Paula Holmila voisi tulla ja olla jotain mieltä ja tuntea vaikka inhoa.
Jore Puusa
jore.puusa@kolumbus.fi
jorepuusa.fi
Hmm.......minulla oli se käsitys, että nämä keskustelu- ja kommentointialueet olivat vuorovaikutteisia ja keskustelua varten.
Olenko erehtynyt?
Vai onko Suomi jo niin tuhoutunut, että keskustelua ei enää käydä, on vain mielipiteitä, joita ei saa kyseenalaistaa????
Jorepuusa
Hyvä Jorma Puusa,
Kiitos kommentistasi, Sally Mann tosiaan herättää tunteita.
Psykiatrin leskenä minulla on suhde-etuna runsaasti psykiatriystäviä, joista kolmen kanssa kävin keskustelua "ahdistuksestani" - huomaat, että olen kokenut vakavana ongelmana kyvyttömyyteni Sally Mannin valokuvien edessä. En siteeraa ystäviäni, jotka olivat kyllä kuvista aika pöyristyneitä, koska en halua luoda psykiatrien ja taidemaailman vastakkainasettelua (vaikka kaikki kolme olisivat antaneet julkaista kommenttinsa jopa nimellään).
Olet oikeassa, tunnereaktioni liittyy lasten erotisointiin (mitä iloissaan uimaan juoksevien suomalaislasten kesäkuvat eivät lainkaan ole), samaten äitiyteen - oma äiti kuvaajana, lapset ja kuoleman symbolit , lasten uhmakkaat ja ilottomat ilmeet, jotka kertovat omaa tarinaansa jne. Olen kanssasi samaa mieltä, että "suurien" tunteiden herättäminen on jo sinänsä taitolaji ja hyvän ja huonon kriteeri ei kulje ollenkaan hyvien ja ikävien tunteiden välissä, ei myöskään ruman ja kauniin välissä, pikemminkin tosiaan välinpitämättömyyden ja liikahdusten välissä. Sanoinkin kai selvästi, ettei ole kysymys arvottamisesta.
Sally Mann muuten on nimenomaan kanonisoitu aivan toisin kuin Juhana Blomstedt, kuraattorikaanonissa hänet on ylennetty jopa Amerikan parhaaksi valokuvaajaksi. Siksi ei varmasti ole kovin vaarallista, että ilmaisin kokemukseni. Ehkä rehellisestä kirjoittamisesta on puutetta? Onko taiteilijoita, joiden kuvien sisällöstä ei saa käydä keskustelua? Ilmaisin käsittääkseni selvästi, että koen rajoittuneisuuteni kuvien edessä ongelmaksi.
En kuitenkaan enää odottanut kommentteja tekstiini, kun se oli siirtynyt arkistoon jo jonkin aikaa sitten, enkä huomannut kommenttiasi heti. Olen iloinen jokaisesta kommentista, olen saanut niitä paljon myös suullisesti. Rajoittuneenkin käsityksen ilmaiseminen nettifoorumilla on mielestäni hyväksyttävää juuri siksi, että tässä on mahdollista saada lukijoilta "oikaisuja" ja täydennyksiä.
Ystävällisesti
Paula Holmila
PS: Seinälläni on Jorma Puusan kaunis äiti-lapsi -valokuva, esittää minua ja poikaani. Puusa on myös tutkinut äitiyttä suhteessa taidehistoriaan valokuvisssaan ja esittänyt Sally Mannista poikkeavan äidin tai lapsen näyttelyssään. Uskon, että hän tästä syystä, tavallaan samantapaista aihepiiriä tutkittuaan (nimittäin äitiyttäkin Sally Mannkin kai tavallaan tutkii), kykenee näkemään Sally Mannin kuvissa sellaista, mitä minä en näe.
Morjens Paula...vastasit, hienoa.
( lääninhallituksen päätöksellä nimeni on ollut Jore Puusa jo viitisen vuotta,-- alkaen siitä kun Jorma Reinin kikkelikortin seurauksena Jorma nimi alkoi merkitä miehen suvunjatkamiselintä)
Tunnen itse kolme psykiatria. Kaksi heistä pitää ilmiselvänä, että ihmiset ahdistuvat Mannin kuvien seksuaalisuudesta samalla tavalla kuin yleensä ihmiset ahdistuvat, kun kolmevuotias kesken porvarillisen illallisen alkaa tutkia pippeliään.
Psykiatriaa ei todellakaan kannata kytkeä taiteeseen, hekin ovat vain ihmisiä omine seksuaalisine ahdistuksineen.
Vaikka et tietoisesti arvottaisi, teet sen valokuvien suhteen tiedostamatta.
Sally Mann tässä sai huutia vaikka itseasiassa kytkit hänen kuvansa omaan ahdistukseesi.
Jos ollaan ihan suoria niin minusta Mannin kuvat eivät ole yhtään eroottisia, päinvastoin.
Mutta monesta ovat. Minusta edeltävä ei kerro kuvista vaan katsojista.
Käytän seuraavaa kulunutta vertausta kuvajournalismikoulutuksessani.
" Kun Gestapon pyöveli katsoo kuvaa kuolleista juutalaisista keskitysleirillä, on kuva hänestä oikein hyvä. Mutta kun samaa kuvaa katsoo ao. kuolleiden omaiset, on kuva heistä todella huono. SIC.
Sally Mann on USA:ssa korotettu jalustalle, mutta siellä jalustalle korottaminen tapahtuu kuvien kautta. Suomessa kanonisonti tapahtuu siten, että sopiva henkilö nostetaan yli muiden olivat ansiot mitä tahansa, vrt Juhani Palmu ennen mokalijujaan tai Reidar Särestöniemi, jonka Kekkonen kanonisoi...mutta jonka taulut ovat....hmmmmmmmm.. no se on toinen juttu.
Hienoa että ottamani kuva on seinälläsi, valokuva vaikuttaa,---
Jorepuusa
Näyttelyssä tänään käyneenä...En näe mitään seksiä muissa lapsikuvissa, se Goyan maalausta (muistaakseni) mukaeleva kuva tulisi toteuttaa aikuismallilla. Piste.
Etelävaltioiden taistelupaikkojen maisemakuvat ovat vaikuttavia, pidän niiden kolmiulotteisuudesta jota toki tukee valittu suuri vedostuskoko. En ole varma, miten tuo ruskeasävyisyys on tehty. Tuskin se välittyy kollodium-tekniikalla, no lopputuloshan on nähtävissä, välivaiheet eivät ole merkittäviä.
Itse pääaihe, kuoleman käsittely on kiinnostava. Mielestäni nuo loppuun tarkoitetut aikavalotetut kasvokuvat eivät todellakaan luo toivoa vaan ovat selkeä jatkumo sille että vaikka oletkin elossa, et välttämättä ole pitkään. Minne sitten mennään, sitähän ei tässä käsitellä.
Omalta osaltani olen joutunut kuolemaa kohtaamaan opiskeluvaiheessa vähän valmistautumattomana. Vasta omat vanhempani kuoleman portille saatettuani voisin ajatelle että he olivat ensimmäiset kuolleet joita aidosti halusin koskettaa.
Hannu
Kirjoita uusi kommentti
Kirjaudu tai rekisteröidy kirjoittaaksesi kommentteja
Kommentoi 8 kommenttia