Arvosteluja saa nyt arvostella
Miten nettijulkaisu muuttaa arvosteluinstituutiota? Väistämättä jo pelkästään niin, että lukijat ja myös arvostelun kohteet voivat välittömästi kommentoida tekstejä. Kriitikon sana ei enää jääkään arvostelun yläpuolelle, viimeiseksi sanaksi, vaan arvostelu voi muuttua vuorovaikutukseksi. Koen tämän vapauttavaksi. Tiedonvälityksellinen aspekti arvostelussa ei tietenkään muutu miksikään.
Joskus käy niin, että nähtyäni jonkun näyttelyn tuoreeltaan reagoin siihen seuraavalla katsomiskerralla eri tavoin. Arvostelut pyritään yleensä julkaisemaan, kun näyttely aukeaa, siis ensikokemuksen jälkeen. Mutta kun vastaisuudessa joskus huomaan löytäväni näyttelystä, rakennuksesta tai mistä tahansa mielipiteestäni jotain olennaista vasta toisella tai kolmannella katsomisella, tarkemmalla miettimisellä, voin sen blogiini kirjoittaa. Arvostelukin saa siis elää.
Eilen kirjoitin epäröiden installaatioita tekevän taiteilijan Kaarina Kaikkosen nimen eteen ”kuvanveistäjä” uusisuomi.fi:n uutiseen. Valpas lukija tarttui tituleeraukseen heti, ja syntyi hedelmällinen ajatusten vaihto kuvanveiston ja sanojen rajoista. Kieli laahaa taiteen perässä.
Espoon taidemuseossa Emmassa on esillä Salvador Dalín odotettu näyttely, jonne menin suurin odotuksin. Petyin näyttelyn suppeudesta ja vaatimattomuudesta. Odotuksiini vaikutti Emman loistava avaus Kasimir Malevitshin ja venäläisen taiteella. Menin kuitenkin uudestaan, ja toisella katsomalla, ehkä päästyäni suhteettomista odotuksistani, saatoin jo iloita helmistä, kuten kuvituksesta Dalín renessanssihengenheimolaisen Cellinin omaelämäkertaan sekä muotokuvista.
Kysyin Emman johtajalta Markku Valkoselta, oliko Moderna Museetin kokoelmiin kuuluneita, Dalín parhaisiin kuuluvia maalauksia kysytty Espooseen. Näyttelyn takana oleva espanjalainen Gala-Salvardor Dalí -säätiö oli kuitenkin edellyttänyt esitettäväksi kokonaisuutta sellaisenaan. Rajaus ei ole tavaton. Se on tarpeellinen varsinkin kaupallisessa taidemaailmassa, mutta täytyykö museoiden alistua tällaiseen? Emmassa näkee siis pienen, Dalín muistoa säätelevän säätiön haluaman siivun Dalísta ja hänen elämästään (Eric Schaalin tunnetuista valokuvista). Lisää Dalía saa astumalla Ruotsin-laivaan ja tutustumalla Moderna Museetin kokoelmiin tai lukemalla vaikkapa Neron päiväkirjan (WSOY 1996) ym. Galastakin on julkaistu roskaelämänkerta, mutta sitä ei voi suositella. Emmassa käynti kannattaa joka tapauksessa, näyttelyssä pääsee myös itse maalaamaan ilmaan ja Kai Lehtisen kirjoittama Dalí-henkinen monologi Antti Virmavirralle (Enigma) on raikas tulkinta. Sitä paitsi Emman omissa kokoelmissakin, joiden esillepano on vaikuttava, on paljon katsottavaa.
Yksi luutuneen leipäkritiikin kirjoittamattomia sääntöjä on, että arvostelijoiden pitäisi välttää kommunikointia taiteilijoiden kanssa. Nettifoorumilla on pakko hyväksyä suora palaute, myös taiteilijoilta, suorastaan toivoa sitä. Tämä tietenkin pudottaa arvostelijan jalustalta, mutta tämä muutos on tarpeellinen.
Katsoin Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan kanssa hänen retrospektiivista näyttelyään Amos Andersonin taidemuseossa. Osa maalauksista ja valokuvista on painettu lippusatiinille. Materiaali antaa pintaan syvyyttä ja eloa, toisin kuin paperi. Takalo-Eskola oli keksinyt kokeilla kangasta nähtyään maatalousnäyttelyssä lippusatiinille painettuja julisteita. Tämä pieni yksityiskohta, jolla on tiedonvälityksellistä merkitystä, olisi jäänyt kertomatta lukijoille, ellen olisi kommunikoinut taiteilijan kanssa. Journalismin eettiset säännöt koskettavat myös kriitikkoja: on jäävättävä itsensä, jos kohde tai aihe on liian lähellä, mutta tiedonhankintaa vaikkapa suoraan taiteilijalta tämä ei estä.
Aloimme ideoida Takalo-Eskolan kanssa, että kangasteoksista voisi painattaa numeroidun ja signeeratun sarjan. Taiteilija kuitenkin luopui heti ideasta. Mieluummin rajoittamaton painos, taideteoksia kaikille ja edullisemmat hinnat, Takalo-Eskolan taiteen hengen mukaan. Takalo-Eskolan taiteen ydin on sama kommunikatiivisuus, ehkä impulsiivisuuskin kuin nettilehdessä: performansseja ex tempore missä tahansa kenen kanssa tahansa alttiina välittömille reaktioille.
Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!
"Yksi luutuneen leipäkritiikin kirjoittamattomia sääntöjä on, että arvostelijoiden pitäisi välttää kommunikointia taiteilijoiden kanssa."
Mahdottomuudessaan sairaan kestämätön ajatus. Jos taiteilija taiteilee itselleen eikä kukaan, kukaan, koskaan joudu kosketukseen taiteilijan ja teostensa puheenvuorojen kanssa, niiden arvosteleminen on paitsi turhaa, myös mahdotonta. Mutta kun taiteilija altistaa itsensä ja teoksensa julkisuudelle saattamalla yhdenkään ihmisen tietoiseksi taiteudestaan, hän samalla itse aloittaa vuoropuhelun. Sekin, ettei arvostella, on vastaus tuohon keskustelunavaukseen. Taide on kommunikaatiota.
Nettilukeminen rasittaa
Nettiin pitänee kirjoittaa eri lailla kuin painettuun mediaan - lyhyemmin, iskevämmin ja nopeammin! Sama pätee arvosteluihin. Nettilukija herpaantuu herkemmin. Samoilee sinne tänne. Ei keskity yhtä tanakasti kuin lehteä tutkiessaan. Tällainen kokemus ainakin minulla on.
Toisaalta on paljon laadullisia odotuksia tältä uudelta välineelta. Ainakin itse lopetan oitis, jos US ryhtyy jäljittelemään nettimaailman keltaista journalismia.
Onnea matkaan!
Matti Alhoniemi
Hämeenlinna
Ilahduin nähdessäni Paula Holmilan kuvan. Tietää saavansa varmaa tavaraa tekstissä; ei sitä ihan aina jaksa ja ehdi tutustua uusiin tyyppeihin! Tarkoitan tietysti sitä, että on kiva, kun kriitikoissa on vanhoja ja uusia nimiä ajatuksineen ja kirjoitustyyleineen!
Tällaisia arvosteluja - ja erityisesti musiikista - toivoisin sivuiltanne lisää. Ei pelkästään uutisjuttuja (kuten Doris Lessingiltä) vaan myöskin taustaa ja syväanalyysia. Niin kuin ennen vanhaan Uudessa Suomessa.
Omasta kokemuksestani voin sanoa, ettei taiteilijan intentioihin tutustumisesta ole koskaan ollut haittaa, päin vastoin. Näyttelyiden rakentaminen on pitkä prosessi. Taiteilija puurtaa yksin kuukausikaupalla ateljeessaan ennen kuin tuo työnsä esille kaikkien reposteltaviksi. On kohtuullista, että häntäkin kuullaan. Joskus intentiot ja näyttely eivät kohtaa toisiaan, mutta senhän voi kirjoittaa. Ymmärrän, että jotkut kriitikot haluavat varjella henkistä tilaansa pysyttelemällä kaukana taiteilijoista, mutta minusta pitäisi olla itseluottamusta pitää kiinni omasta riippumattomuudestaan ja sananvapaudestaan, vaikka kommunikoisikin taiteilijoiden kanssa.
En kuitenkaan kannata taiteilija-promoottori -asetelmaa, ainakaan päivälehdessä. Sellaisestakin on paljon esimerkkejä taidehistoriassa. Enkä kannata myöskään taiteiija-tuomari/pyöveli -asetelmaa. Sellaisestakin on esimerkkejä.
Päivälehtikritiikkiä, jollaiseksi lasken nettilehtikritiikinkin, koskevat mielestäni samat eettiset säännöt kuin muuta tiedonvälitystä: myös jääväyssäännöt. Usein taiteilijan kohtaaminen on perusteltua jo lukijoille tärkeän lisätiedon saamiseksi. Arvottamisen kanssa sillä ei pitäisi olla mitään tekemistä, eikä olekaan, kun pidetään kiinni omasta riippumattomuudesta ja ammattietiiikasta.
Pitää paikkansa, että netissä on vaikea lukea pitkää tekstiä. Mutta kyllä sen lukee, jos tarpeeksi kiinnostaa, vai mitä. Mutta yritän pyrkiä tiiviyteen ja ytimekkyyteen.
Yllä oleva keskustelu vahvistaa käsitystäni, että netin mukanaan tuoma läpinäkyvyys myös kriitikkojen intentioihin on terveellistä ja tuo mukanaan jotain uutta.
Yksi etu arvostelijoiden arvostelemisessa on se, että varsinaisen arvostelun laatu paranee. Näitähän saitteja Suomessakin riittää, joissa arvostellaan taidetta ja sen jälkeen kansalaiset voivat vapaasti kommentoida arvostelua.
Olen kokemuksen perusteella päätynyt siihen, että lehdissä ja web-sivuilla musiikkia arvostelevien tietämys ja osaaminen on kovin rajallista. Sitä vaan olen ihmetellyt, ettei monikaan arvostelija tunnu panostavan osaamisensa kehittämiseen. Kriitikon kehno tietämys ja osaaminen ärsyttää tavattomasti niitä, jotka arvosteluja lukevat.
Meillä musiikkia arvostelee säveltäjä Kimmo Hakola, jonka tietämystä ja osaamista tuskin kukaan haluaa tässä maassa panna kyseenalaiseksi. Ja lisäksi hän on ennakkoluuloton kts. Humppa päivässä pitää terveenä, uusisuomi.fi 10.10. Miltei legendana voi pitää hänen asiantuntevaa ja kunnioittavaa arvosteluaan Tom Jonesin konsertista vanhaan Uuteen Suomeen.
Toivottavasti kritiikin moniäänisyys kehittyy. Uuden Suomen loppumisen jälkeen ja monen muun sanomalehden vähentäessä eri taiteenalojen kritiikkiä sen moniäänisyydestä tuli pikemminkin monologiaa.
Hieman kulunutta sanaa käyttääkseni kritiikin diskurssi pääsi 1990-luvulta alkaen lopahtamaan, eikä se pystynyt täyttämään sitä kritiikin tehtävää, joka sillä on aina ollut, keskustelun ylläpitämistä.
Toivottavasti uusisuomi.fi:n ja verkkojulkaisujen kirjoittajat pystyvät muuttamaan kritiikin monologisen sävyn moniäänisyydeksi. Kritiikki on osa eurooppalaista sivistystraditiota ja sitä olisi syytä pikemminkin lisätä kuin vähentää täällä kotosuomessa. Muissa maissa kritiikki on itsestään selvä osa kulttuurin rakennustelineitä ja kritiikin kritiikki kuuluu siihen, tottakai.
Minusta kuvanveistäjällä on oikeus tehdä installaatioita - varsinkin niin syvällisiä ajatuksia herättäviä - kuin Kaarina Kaikkosen, ja olla senjälkeenkin kuvanveistäjä.
Kuinka paljon tämä nettikeskustelu esim. kritiikin kritiikistä luokaan mahdollisuuksia yrittää ymmärtää omistaan poikkeavia ajatuksia ja mielipiteitä!!! Ihmiselle, jolla ei juuri ole mahdollisuustta/aikaa keskusteluihin taiteesta, puhumattakaan sen kritiikistä, avautuvat aivan uudet ulottuvuudet olla mukana, vaikkei itse ehtisi/rohkenisi keskusteluihin osallistuakaan.
Itse olen senjälkeen, kun aloin kirjoja lukea -aika nuorena-, alkanut lukea myös arvosteluja ja pikkuhiljaa rakastaa niitä. Olen ahminut suosikkikriitikkojeni elokuva-, musiikki-,kuvataide-, kirjallisuusarvosteluja koska ne mielestäni ovat parhaimmillaan hiottuja, hienoja esseitä. Sellaisia, kuin Heikki Eteläpään elokuva- ja ihanan A.I.Roution taidenäyttelykritiikit. Heidänkin vuokseen minulla on tallella melkein puolen metrin pino vanhan Uuden Suomen kulttuurisivuja!
P.S. Kuka kertoo,mitä kuuluu A.I.Routiolle?
Kukaan ei tiettävästi ole kyseenalaistanut Kaikkosen oikeuksia tehdä ihan mitä lystää. Installallatiot ovat kuvien perusteella olleet upeita. Mutta voisiko joku antaa edes yhden linkin johonkin Kaikkosen veistokseen?
Lauri Gröhn
metasäveltäjä
Nauvo
Erinomainen aloite ja mitä tervetullein lisä hiljaisuuden halvaannuttamaan suomalaiseen kulttuuripuheen traditioon. Ja samalla osoitus siitä, mitä kaikkea positiivista verkkomedia voi tiedonvälityksen alalle tuoda.
Onnea!
Esa Leskinen
Helsinki
Kiinnostavaa.
En usein lue näitä nettikeskusteluja, mutta nyt oli sopiva pieni tauko.
Arkkitehtuurista itse runsaasti kirjoittaneena tiedän, miten veitsen terällä sitä joskus ollaan: on tunnettava rakennukset suunnittelijoineen ja niiden taustat, rakennuttajat, arkkitehtuurikilpailut ja vaikka mitkä asiat. Myös arkkitehdin kanssa pitää keskustella enemmän kuin viisiminuuttinen, jotta uudesta rakennuksesta voi kirjoittaa kritiikkiä niin että se perustuu sekä suhteelle rakennukseen ns. taideluomana ja rakennukseen teknisenä suuresineenä sekä tarvettaan ja käyttäjiään palvelevana talona – mökistä kulttuurikeskukseen, mietiskelymajasta suursairaalaan. Uusien rakennusten taustalla voi olla monenlaista tahtotilaa, sekä hyvää että huonoon suuntaan johtanutta. Jos tilaajan ja arkkitehdin keskustelusuhde ei toimi, voivat huonot ratkaisut ollakin muusta kuin suunnittelijasta, siis rakennustaiteilijasta lähtöisin.
Kirjoittava arkkitehti ei kuitenkaan saisi olla kenenkään kaveri eikä promoottori. Mutta mielellään kirjoittaa erityisesti rakennuksista, joiden suunnittelija ottaa itse reippaasti yhteyttä ja sanoo: - hei, tulisitko katsomaan ja vain jos tykkäät ja kiinnostaa, voisit miettiä kirjoittaisitko jonnekin. Huonoa jälkeä tuputtavista arkkitehtuurin markkinamiehistä ja –naisista olen sitten hieman eri mieltä ja kohteliaasti ehkä taloihin tai niistä lähetettyyn materiaaliin tutustun, mutta en kauheasti kynää sitten viuhuta.
Tympeältä taas tuntuisi mennä itsekseen johonkin talon, pyöriskellä siellä ympäriinsä ja sitten miettiä, miksi täällä asiat ovat näin kuin ovat. Parasta on, jos kriitikkona toimiessaan saa riittävät resurssit vierailla rakennuksissa yksin, vähän kuin tiedustelijana, ja sitten jonkun hanketta valottavan ihmisen tai tahon seurassa. Moniin tämän päivän taloihin ei uitenkaan voi vain mennä pällistelemään, vaan vieralu vaatii usein luvan -ainakin aulaa pidemmälle mentäessä.
Vaikeita juttuja. Mutta maalaus tai sävellys ovat kenties hieman eri asia kuin monimutkaisten prosessien tuloksina olevat rakennetut kokonaisuudet.
TN
Kirjoita uusi kommentti
Kirjaudu tai rekisteröidy kirjoittaaksesi kommentteja
Kommentoi 12 kommenttia